Luulenpa...

...etten tarvitse tätä blogia enää. Lopetan sen päivittämisen toistaiseksi. Elämä on niin tasaista nyt. Palaan asialle, jos se tuntuu tärkeälle.

Jatkan toistaiseksi vain tuon Karman blogin päivittämistä.

Ihanaa alkavaa vuotta 2013 kaikille, jotka tämän näkevät!

Saija

Photo Booth

Selaan sen aina välillä läpi. Kuvat on noloja. Mutta paljastan muutamia. Olen saanut tämän koneen 2007, kun muutin pois vanhempieni luota. Koko sen jälkeinen elämäni on tallentunut Photo Boothiin. Älytöntä.

Tää on tosi nolo! Haha! Meinas iskeä sellanen itsesensuuri, että olin jo etten laitakaan. Mutta tässä. Eka on Roihikan kodista, neljä seuraavaa Sörkasta, kolmanneksi viimeinen lienee A-tiimiltä ja vikat kaks Haagasta. Aijai hävettää jo nyt :D

Ja kommentoin tänään jotain blogeja lukiessani, et tytöillä on aina suu hassusti kuvissa. Eipä oo mulla paljon varaa sanoa, kyllä.

Neäääh...

Viel kolme viikkoo... Yritin lääkärissä kinuta, et jos 2 enää, mutta se sanoi et no mielummin 3 ja puol. So be it. Kolme.

No minä sitten itseäni hemmottelemaan... Ostin persimonin - taas! Ja hajuvettä, ekaa kertaa tyyliin ikinä. Ja värjäsin tukankin, mut siitä tuli aika kamala. Pitää jatkaa projektia huomenna. Jeii...

Pöydällä

Keinovaloa, sunnuntai-aamujen ihania pitkiä hyvin valmisteltuja aamiaisia, koulukirjoja ja hyvin edistyvä opinnäytetyö sekä ystävän apu ja seura. Kaikki on sittenkin ihan kunnossa.

Käsi on tosin kipsissä nyt, että tässä kuussa ei paljon sämpylöitä leivota. Ei se mitään, koska mä olen taas eloisa, elossa ja hirveän onnellinen!

Mä taas unohduin

Tämä ei nyt varmaan ole ihan paras paikka tämmöisille ajatuksille, mutta menkööt. Johonkin on nyt kirjoitettava. Tai jollekin on kerrottava.

Olen ollut hirveän onneton hetken. Siis koen olevani ihan onnekas, mutta ei onnellinen. Siinä on vissi ero. Jotenkin mä keskityin liikaa taas suunnittelemaan jotain tulevaa ja murehtimaan menneitä, että mä unohdin tämän hetken. Siksi mikään ei tunnu oikein miltään, kun mä odotan vaan jotain muutosta tapahtuvaksi. Ja tämä hetki tuntuu niin väliaikaiselta, että se on ihan merkityksetön. Siis tämä vaihe, jossa mä kampean vaan eteen päin ja toivon voittavani lotossa. Kauankohan se kestää vai pitäiskö se lopettaa nyt heti?

Olen miettinyt seuraavaa: en halua olla selviytyjä, mä haluan olla menestyjä. Mä en halua pärjätä, mä haluan elää rauhassa.

Mä olen muutenkin mennyt taas piiloon. Niin kuin niin monta kertaa aikaisemminkin. Ripustaudun omaan itsesääliin ja kurjuuteen niin, että mä unohdan itsekin olevani elossa. Sitten pari tyyppiä jaksaa muistutella mua, että "HEEEIII, MISSÄ OLEET!?"... Noh, "täälää"!

En ole koskaan osannut päästää irti, paitsi hetkiksi ja silloin on aina tapahtunut jotain ikävää. Tai sitten jälkiä on saanut siivoilla tovin. Minkä takia mulla ei ole sitä stabiilia arkea ja sen lisäksi villiä ja rentouttavaa vapaa-aikaa? Mä suoritan: pitää imuroida, pestä pyykkiä, lenkittää koira ja itseni, tehdä opinnäytetyötä ja tiskata. Vai piiloudunko mä vaan?

Mä etsin sitä vapauden tunnetta, jonka mä hetkeksi löysin opiskelun alussa. Silloin ekan kerran. Silloin mua ei harmittanut, että mä olin liian isoissa vaatteissa piilossa koko yläasteen. Vai onko se vaan se, että nyt vanhempana mä ajattelen, että missasin jotain kun en kauheasti dokannut tai säätänyt tai koheltanut. Kävinhän mä festareilla ja rannalla kesäsin ja meillä oli H:n kanssa se oma piilopaikka, jolloin pystyi olla aina joku ihan muu. Ehkä sellainen, joka halusi oikeasti olla, muttei uskaltanut.

Tämä on ihan hirveää tajunnanvirtaa eikä siinä varmana tunnu olevan mitään järkeä. Mä halusin vaan päästää sen ulos.

There is nothing like fresh paint...

Eli missä remppa, siellä minä!

Tällä kertaa ei ole onneksi oma kämppä, mutta voihan sitä aina vähän muitakin autella (:

Syksy

Ei se niin paha ole. Ilmassa on paljon happea ja ulkona on utuisen kaunista. Ja sainpahan äidiltä keltaiset hait synttärilahjaksi. En ole koskaan arvostanut kumppareita... Ennen kuin hankin koiran...